Karjalan kunnailta - Aira


Evakko ymmärtää maahanmuuttajaa

Monen espoolaisen juuret ovat kaukana maailmalla. Pakolaisuus ei ole vain tämän päivän ilmiö. Sodan jälkeen muun muassa Karjalan, Porkkalan ja Petsamon asukkaiden piti etsiä itselleen uusi koti. Suvelassa asuu 79-vuotias Aira, jonka perhe joutui lähtemään Viipurin läheltä Vahvialasta kaksi kertaa. Aira oli evakkomatkojen aikaan 4- ja 9-vuotias.

Sotaa paossa

Kun talvisodan sytyttyä vihollisen pommitukset olivat saavuttaneet naapurikylän, piti lähteä pakoon. Ensimmäinen lähtöyritys helmikuussa 1940 epäonnistui rautatieaseman pommitusten vuoksi. Perhe ei uskaltanut oleskella enää kotitalossaan, vaan he piileskelivät naapurien kanssa rantasaunassa. Sotilaat saattoivat heidät lypsämään lehmät ja vartioivat saunaa. Eräänä yönä sotilaat käännyttivät tuntemattoman miehen pois, koska epäilivät miehen olleen vihollisen vakoojan.

Lappeenrantaan päästiin armeijan sairaankuljetusautossa ja matka jatkui sieltä linja-autolla. Perhe päätyi Anttolaan maalaistaloon, jossa he viettivät talven ja kevään Airan isän palvellessa sotilastehtävissä Ruotsinpyhtäällä. Airan perhe sai osakseen ystävällistä ja ymmärtäväistä kohtelua. Anttolasta perhe muutti Länsi-Suomeen ja jatkosodan aikana takaisin Vahvialaan.

Kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella. Airan vanhemmat huolestuivat tilanteesta ja kuljettivat lapsensa polkupyörillä Lappeen Haapajärvelle sukulaisten luo. Airan isä sanoi tyttärelleen: ”Katso nyt kotiasi viimeisen kerran”. Näky jäi Airan mieleen ikuisiksi ajoiksi.  Airan isä sai poistua Kintereestä vasta kun siviiliväestö oli lähtenyt. Viimein Airan vanhemmat polkivat polkupyörillään pois kotikylästään Haapajärvelle jolloin heistä tuntui ”kuin koko kylä olisi kuollut”.

Uutta kotia etsimässä

Matka jatkui autolla. Haapajärveltä otettiin mukaan lapset, tavarat ja sikapossu, ”sota-ajan tärkeys”. Airan vanhemmat joutuivat Nastolassa juhannusaattona kovassa vesisateessa kolkuttelemaan tuntemattoman perheen kodin ovea perheen mentyä jo nukkumaan. Sellainen oli Airan äidin ja isän 10-vuotishääpäivä.

Juhannuksen jälkeen perhe jatkoi matkaansa Viialan kansakoululle tilapäismajoitukseen, sen jälkeen Toijalaan, jossa asuntona oli ”Kansallis-Osake-Pankin johtajan virka-asunnon suurin ja paras huone”. Seuraavana keväänä perhe muutti maaseudulle Porvoon maalaiskuntaan. Airan sisko syntyi keväällä 1946. Alkuvuonna 1947 perhe joutui muuttamaan 25 neliömetrin hellahuoneeseen Porvooseen, jonka perhe koki ”varsinaiseksi asuntokurjuudeksi” ja ”se kestettiin, koska sen tiedettiin olevan väliaikaista”.

Aira muisti monia koskettavia yksityiskohtia matkoista. Hän sanoi, ettei lapsi kokenut varsinaisesti turvattomuutta, että lapselle kaikki poikkeuksellinen oli normaalia, kun ei muusta tiennyt. ”Olimme tosi iloisia jatkosodan asemasotavaiheen aikana Karjalassa, kävimme koulua, leikimme ja teimme mitä muut lapset tekivät, mutta piti varoa miinoja. Ei sota häirinnyt leikkejä tai elämää, koska vanhemmat pitivät meistä huolta. Lapsille sota-aika oli niin kuin seikkailua. Varsinkin pojat piirtelivät sotakoneita ja sotilaita ja kaikkea.”

Toisella evakkokierroksella evakot saivat osakseen vähemmän lämpöä ja myötämielisyyttä kuin ensimmäisellä kerralla. Koulu vaihtui usein, siten erottui aina joukosta. Monien muuttojen jälkeen perhe päätyi Jaalaan.

Kotimaassa mutta vieraissa oloissa

Karjalan asioista puhuttiin vain omien kanssa, ja perhe, suku ja muut evakot olivat tärkeä vertaistuki. Heidän kanssaan puhuttiin murretta, perustettiin pitäjäseuroja ja järjestettiin kesäjuhlia, joissa toisten tapaaminen oli tärkeässä osassa. Kerran kesäjuhlilla oli puhumassa Urho Kekkonen, mutta ihmiset eivät malttaneet olla juttelematta tuttavien kanssa, ja siellä oli kova puheensorina. Karjalan heimo sopeutui, muttei sulautunut täysin, säilytti perinteensä. Nykyisessä virpomisperinteessä itäinen ja läntinen perinne ovat yhdistyneet "lähes tuntemattomaan muotoon".

Opiskeluaikana Aira liittyi Viipurilaiseen osakuntaan, jossa pidettiin yllä karjalaisia perinteitä ja ”haastettiin Karjalan murretta”. Airasta tuli espoolainen vuonna 1963. ”Minun mielenmaisemani on karjalainen, vaikka olen asunut Espoossa 51 vuotta.”

Evakko ymmärtää maahanmuuttajaa

”Espoo on ollut muualta tulleiden sulatusuuni.” Airan mielestä Espoon historiasta voisi kertoa enemmän tänne tulijoille. Tieto kotiseudusta auttaisi juurtumista ja yhteenkuuluvuutta. Esimerkiksi tulisi tuoda esiin Suvelan kiinnostavaa historiaa, nopeaa muutosta, miten erilaista Suvelassa oli elämä 50 vuotta sitten.

Kodin menetys ja uudelle paikkakunnalle muuttaminen on aikaansaanut Airassa ymmärrystä, ystävällisyyttä ja myötätuntoa maahanmuuttajia kohtaan. Hän haluaa auttaa. Karjalaiset puhuivat suomea eikä kulttuuriero ollut kovin suuri, nykyisillä maahanmuuttajilla on vaikeampaa ja sopeutuminen kestää pitempään. Tunnetasolla kotiseudun menetys on vaikea paikka. Kulttuuri, uskonto ja ilmasto ovat erilaiset. Tarvitsemme puolin ja toisin tietoa toisistamme, että ennakkoluulot vähenisivät. Erilaisuus ei ole uhka. Kielen oppiminen on välttämätöntä, tarvitsemme yhteistä tekemistä, harrasteryhmiä ja kokoontumispaikan.

”Se kotouttaminen, ei sitä tarvitse tekemällä tehdä, se olisi yhdessä toimimista, mistä löytää yhteiset mielenkiinnon kohteet. Suomalainen on epäluuloinen vähän, me ollaan semmoisia. Mielenterveyden kannalta omat vertaisryhmät ovat ihan välttämättömiä, sen karjalaisena tiedän, mitä tukea ja luottamusta tulevaisuuteen niistä saa.”

 

Kirjoittanut Kirsi Hann

 

 

 Tiedotteet

 

 

 Tapahtumat

 

 

 Linkit

 

 

 Blogit

 

 

 Videot